Valokuva-aarteita ja sitä purkua, purkua

Vietimme kaksi vuorokautta Penttilässä ja huomasimme, että siellä vajaat 150 km nykysijaintia etelämmässä on koivut jo hiirenkorvilla! Kevät!!

Kevät myös paljastaa armottomasti kuinka valtavasti meillä on töitä. Pihapiirin siistiminen ei millään mahdu prioriteettilistan kärkeen, mutta kyllähän siellä sitä romua riittää. Ja paikat repsottaa ja rehottaa. Olisin nyt jo vedellyt raivaussahalla pusikoita alas, mutta siihen ei ollut freesiä terää. Nyt olisi vaan ollut hyvä aika siihen hommaan kun ei vielä ole kunnon lehtiä missään.

Torstaina minä vein lapset kylpylään ja mies hurautti koirat mukanaan Penttilään. Sillä välin kun minä uitin jälkikasvua, oli mies irroitellut talteen osan vanhan kuistin lattialankuista, repinyt vanhan kylpyhuoneen ulkovuorilaudat pois ja avannut vuorilautoja myös tuvan seinustalta, jotta nähtäisiin kuinka paljon lahoa hirsissä on (huomaa lauseen asettelu, pessimisti ei pety!). Olihan sitä vähäsen, mutta oikeastaan yllättävän vähäsen. Todennäköisesti tuvan kulman notkahtaminen johtuu lattianiskojen (onkohan oikea termi?) lahoamisesta, mutta tämä varmistuu sitten kun lattia otetaan auki.

Tuvan kulmalta. Hirsien välit on pehmeähköt, erityisesti kahden alimman hirrn kohdalta. Mistä johtuu?

Kas näin voi paikata lahovaurion - muotoilemalla siihen styroksipaikan.
(eli ei, ei todellakaan näin)

Kun minä vihdoin iltapäivällä pääsin pelipaikalle, irroitimme tikkaat pienen avioliittokriisin puskiessa päälle - mies on mallia ei tartte auttaa ja tekee jo kun minä vielä toivon toimintasuunnitelmaa ja kommunikointia siitä, kuka vetää ja mihin suuntaan. Saimme kuitenkin tikkaat irti ilman vahinkoja ja kävimme sitten kylppäriosuuden vinolaudoituksen kimppuun. Täytyy sanoa, että aika nopeasti tällainen kohtalaisen noviisi remontoijakin oppii käyttämään sorkkarautaa tehokkaasti!

Pahamaineiset tikkaat pilkistää kuvan vasemmassa reunassa

Kohta se on lopullisesti morjensta tuolle kopille

Seitsemän maissa oli vinolaudat, lasivillat ja puhti poissa, ja piti lähteä hakemaan kuopusta mamman luota meidän kanssa Penttilään nukkumaan.

Perjantaina yritettiin aloittaa sisäpurkuhommia heti aamulla, mutta puolitoistavuotias apulainen on melkoinen hasardi remonttityömaalla. Siirryttiin ulos ja aika pian saapui lapsenvahtipalvelu munkkikahvien kanssa. Mies riipaisi vuorilaudat irti myös salin päädyn pihan puoleiselta seinältä ja siellä oli ennakko-odotusten mukaisesti melkoista haperoa vastassa alahirsissä.

Tässä kasvoi vuosikymmenet joku puska aivan kiinni seinässä

Myös kaadot "saattaa" olla hieman pielessä mm. tämmöisten pienten kivien vuoksi

Alin hirsi kuin pahvia

Kahvitauon jälkeen lapset lähtivät minun äitini matkaan, mies lähti pellolle äestämään ja minä aloitin painit vessan sisäpintojen kanssa. Puolen neliön kopissa työvaiheiden kuvaaminen oli hieman haastavaa joten keskityin taltioimisen sijaan itse purkuun. Kopin pinta-alan ei pidä antaa hämätä: tilassa kulki n. tuhat kilometriä erilaista listaa, osa kiinni ruuveilla, osa nauloilla, osa liimalla tai silikonimassalla ja osa kaikilla näillä. Kipsilevy sai purkamisen veemäisyydessään kilpailijan: lastulevy! Se mokoma murtuu sorkkaraudan alla mutta ei katkea käsin, ja aika näpsäkän isoja paloja oli noin pieneen koppiin saatu survottua. Yksi levyseinä jäi vielä pöntön taakse kun ei vain pystynyt.

Jaa mutta ehkä se kuitenkin on tuo kipsilevy joka on veemäisin. Se on veemäinen vielä irrottuaan seinästäkin

Ruoka- ja kahvipaussin jälkeen jatkoimme hetken vielä tahoillamme, mies pellolla ja minä vessassa. Iltapäivällä työteho hiipui ja keskityin siivoamaan. Mies pakkasi kamat ja lähti töihin, minä jäin vielä aikeinani saada jotain aikaan. Huomasin kuitenkin pääasiassa pyöriväni ympyrää sorkkarauta kädessä joten päätin luovuttaa. Menin salin puolelle tsekkaamaan, tuliko kaikki tavarat varmasti mukaan ja iskin puolivahingossa aarreaittaan: löysin valokuvakansioita 50-, 60- ja 70-luvuilta!

1955
Noita 3 tummaa rakennusta kuvan vasemmassa reunassa ei enää ole, siinä on siis ollut lähin naapuri aikanaan. Päärakennus (kuvan keskellä valkoisena) on edelleen, samoin navetta (rapattu alaosa, puinen yläosa). "Vaarintupa" eli rakennus jonka kylki on kohti päärakennuksen päätyä on edelleen, joskin se on lyhentynyt jossain vaiheessa liki puolella. Myös pihan aitta/lato on edelleen. Alhaalla pellon laidassa on ilmeisesti ollut sauna, sen paikalla on nykyään vanha konehalli/verstas

1955, valkoisena ja kahdella kuistilla

-61 on vaarintupa vaihtanut värin valkoiseen ja lyhentynyt pituudestaan. Aitan päätyyn on tullut pieni hirsinen jatkos (olemassa edelleen). Päärakennuksesta on kadonnut yksi piippu. Pihassa henkselihousuineen seisoo minun isoisoisäni Albert.

Hevosammattilaisen on kuvattava kuvat hevosista. Talven jäljiltä kunto on melkoisen karu. Eräässä kesäkuvassa tämäkin kaveri näytti paljon paremmalta

Sitten hyppy 80-luvulle. Minut oli esitelty valokuvakansiossa saatesanoilla "uutta sukupolvea". Siinä törötän 1,5-vuotiaana tuvan pöydän päässä

Aika on ihmeellinen asia, se kiertyy ja kerrostuu. Menee kymmeniä vuosia, kaikki muuttuu eikä mikään. Minä istun tuossa kuvassa samassa syöttötuolissa jossa oma kuopukseni söi aamupalansa saman päivän aamuna jonka iltapäivänä katsoin tuota kuvaa. Ja Penttilän salista on valokuvia ensin mummini 50-vuotisvastaanotolta, sitten 60-vuotisvastaanotolta, ja sisustus on aivan samanlainen vaikka välissä on kymmenen vuotta. Ja se on aivan samanlainen minun lapsuusmuistoissani, ja oikeastaan se on samanlainen edelleen. Ja minun veljeni, herttinen sentään, minun veljeni on aivan samannäköinen kuin isoisänsä ikäisenään.

Minä olen sukua, minä olen tätä sukua, ja minä olen äitini sukua. Ja minun lapseni ovat näitä minun sukujani ja mieheni sukuja ja kenties näyttävät aikuisina aivan joltain kauan sitten kuolleelta sukulaiseltaan ja tajuavat itsekin olevansa lenkkejä ketjussa ja hämmentyvät siitä miten ja mihin aika kulkee ja kuljettaa.