En mä tiedä mitä tapahtuu

Siperian pakkaset paukkuu, kirjaimellisesti. Nykyinen koti paukahtelee pakkasessa, aurinko on nousussa ja paistaa kohta silmään tähän sohvalle, tallin katonharjan yli. Kevättä kohti mennään niin että kohisee. Tunnen tämän pihan vuodenkierron kuin omat taskuni.

Olenko valmis muuttamaan täältä?

Tämä meidän nykyinen koti on ensimmäinen omamme. Olemme asuneet tässä seitsemän vuotta. Muutimme tähän vastavalmistuneina, kahdestaan. Näin jälkeenpäin ottaa päähän kuinka innosta sokeina rynnimme tähän asumaan. Maksoimme liikaa, tarkistimme liian vähän. Kun täältä muuttamista on pyöritelty viime vuodet, on mielessä ollut monta mustaa pilveä ja katkeraa ajatusta. Mutta ehkä tämä oli meidän harjoituskoti, ponnahduslauta. Ja vuodet täällä ovat olleet kuitenkin hyviä. Me olemme kasvaneet pariskunnasta perheeksi.

Lapsuuden kotikuntaan palaamiseen ei ihan vielä liity minulla kovin suurta nostalgiaa, ennemmin vastustusta. Mutta kun mietimme, missä haluaisimme lastemme kasvavan, mistä haluaisimme heidän olevan kotoisin, niin kuulostaa vielä kornimmalta että he olisivat forssalaisia. Miten niin, kun emme mekään ole? Siksi muutosten aika on juuri nyt, ennen kuin lapset ehtivät juurtua ja muodostaa identiteettinsä tämän paikan mukaan.

Penttilä on minun mummilani. Olen maannut siellä mummin vieressä kamarin sängyssä ja kuullut ulkoa linnunlaulun. Olen hoitanut siellä sikoja navetalla ja pyydystänyt villejä kissanpentuja vintillä, leikkinyt hevosleikkejä öljysäiliön päällä ja salin rokokoo-tuoleilla. Olen kävellyt mummin perässä viljapellon poikki kasvimaalle hakemaan herneitä ja kallioille poimimaan metsämansikoita. Minulla on sieltä muistoja. Ajatus siitä että tila jäisi tyhjilleen rapistumaan, saati myytäisiin jollekin vieraalle, tuntuu väärältä.

Lasten myötä sukulaisten läheisyys tuntuu koko ajan tärkeämmältä. Ihan jo arjen turvaverkon vuoksi, ja sen vuoksi, että lapset saisivat tavata isovanhempiaan usein, niin kuin minäkin lapsena sain. Kukaan ei ole täällä ikuisesti.

Yli satavuotiaalla talolla on jo oma historiansa. Tuntuu aika kunniakkaalta, että meillä olisi mahdollisuus olla yksi lenkki siinä. Sekin osaltaan jännittää. Viime kuukaudet olen opiskellut perinnerakentamista ja vanhan korjaamista, ja hirvittää vastuu joka valinnoissamme on kiinni. Haluaisin että talolla olisi vielä toisetkin sata vuotta edessään, jolloin sitä pitäisi osata huoltaa ja kunnostaa oikein. Kaikkien perinnerakentamisen sääntöjen mukaan ei ehkä kuitenkaan ole resursseja tehdä, eikä tarkoitus ole palata historiassa sataa vuotta taaksepäin, mitä asumismukavuuteen tulee.

Nämä viisaat sanat löytyivät jostain vanhan talon remontointia käsittelevästä lehtijutusta ja oli pakko ne ottaa talteen

Olemme isojen muutosten edessä. Koen malttamattomuutta, jännitystä, luopumisen tuskaa, stressiä, innostusta. Kunpa tämän nykyisen kodin myynti menisi kivuttomasti ja pääsisimme jouluksi uuteen kotiin. Se on oma salainen toiveeni ja aikatauluni.